Taipuisa sydän

Aavasaksan vaaroilla, sydämelle noussutta nöyryydestä

Olin viikonloppuna patikkaretkellä Aavasaksan laella. Siellä vaarojen rinteillä, pitkospuita pitkin astellessa seisahduin aina välillä hetkeksi nauttimaan upeista maisemista. Pohjoisen horisontti avautui äärettömänä, mutta hyvin pian katseeni vangitsi jokin paljon lähempänä oleva. 

Huomioni kiinnittyi vaaran rinteillä ja laella kasvaviin mäntyihin.
Nämä puut eivät olleet sellaisia suoria, ´´ylpeitä´´ tukkipuita, joita näkee alavilla mailla suojaisissa metsissä. Nämä männyt olivat kiemuraisia, kyhmyräisiä ja koukeroisia. Niiden oksat kääntyivät erikoisesti alaspäin, aivan kuin ne olisivat raskaan kuorman alla kumartuneet maata kohti. Jotkut rungot olivat kasvaneet mutkalle, ottaneet uutta suuntaa sieltä, mistä vanha latva oli joskus katkennut.

Sitä näkyä katsellessani sydämeeni alkoi nousta ajatuksia. Koin, että Pyhä Henki alkoi puhua minulle näiden puiden kautta jostakin sellaisesta, mitä meidän ihmisten - minunkin on usein niin vaikea oppia: nöyryydestä ja Jumalan tahtoon taipumisesta.

Elämän tykkylumi riisuu ylpeyden

Minua kiinnosti kovasti, mikä näiden bonsaipuuta muistuttavien, koukeroisten puiden tarina on ja istahdin kannolle. Luin, että näiden puiden muoto johtuu täällä vallitsevista ankarista olosuhteista. Talvella niiden ylle kerääntyy painava, kostea tykkylumi. Se on kuorma, jota mikään puu ei pysty kantamaan pelkällä jäykällä voimalla. Jos mänty yrittäisi seistä täysin joustamattomana, ylpeänä ja jäykkänä omassa voimassaan, talven raskaat lumimassat ja hyytävät tuulet yksinkertaisesti napsauttaisivat sen poikki. Huomasin että joidenkin puiden kohdalla näin oli käynytkin. 

Mänty selviää näissä ankarissa olosuhteissa vain yhdellä tavalla: se taipuu. Sen oksat antavat periksi painon alla ja kääntyvät alaspäin.

Mietin että niin kovin usein meidän ihmisten elämä on varsin samanlaista? Me kasvamme usein ´´omassa voimassamme´´, luottaen omaan viisauteemme, menestykseemme ja suoraan, ylpeään varteemme. Me ajattelemme hallitsevamme elämäämme. Mutta sitten tulevat elämän talvet. Tulee kuormia, suruja, menetyksiä tai sairauksia – asioita, jotka ovat liian raskaita kantaa. Sananlaskuissa muistutetaan meitä siitä, mitä ylpeys tuo mukanaan:
"Kukistumisen edellä käy ylpeys, kompastumisen edellä ylimielisyys." (Sananlaskut 16:18 FinRK)

Tuossa hetkessä Jumala usein sallii olosuhteiden riisua meistä ylpeyttä. Se tuntuu kipeältä. Latvamme murtuu, omat suunnitelmamme murentuvat ja huomaamme olevamme polvillamme. Mutta juuri siinä taipumisessa piilee jotain kaunista. 

Vasta kun meiltä riisutaan oma ylpeytemme, me sovimme siihen tilaan, jossa voimme ottaa vastaan Jumalan armon. 

Psalmien kirjoittaja tunsi tämän saman salaisuuden:
"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Psalmit 34:19 FinRK)

Jumalan mielenmukainen sydän on taipuva

Raamattu muistuttaa meitä toistuvasti siitä, kuinka Jumala asettuu ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Jumalan mielenmukainen sydän ei ole sellainen, joka huutaa omaa erinomaisuuttaan ja seisoo jäykkänä omassa oikeassa olemisessaan. Jumalan etsimä sydän on nöyrä ja hänen tahtoonsa taipuva:

"Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallaan korottaisi teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen päälleen, sillä hän pitää teistä huolen" (1. Pietarin kirje 5:6-7).

Aavasaksan mäntyjä katsoessani mietin, että ehkä alaspäin taipuneet oksat eivät kerro häviöstä. Ne kertovat kauneudesta joka on syntynyt nöyryyden kautta . Puu on mukautunut elämään siellä, minne Luoja on sen istuttanut. Se on hyväksynyt osansa ja löytänyt tavan selviytyä. Kun sen latva murtuu, se ei kuole. Se alkaa kasvattaa uutta oksaa kohti taivasta – kenties hieman eri suunnasta, kenties mutkan kautta, mutta silti aina valoa kohti. Jobin kirjassa on kaunis kuvaus tästä:

"Onhan puullakin toivo: vaikka se kaadetaan maahan, se kasvaa uudelleen, eikä siltä vesaa puutu. Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja kanto kuolee mullassa, se versoo jälleen veden tuoksusta ja työntää oksia kuin istutettu taimi." (Jobin kirja 14:7–9 FinRK)).

Mekään emme ole elämän myrskyjen jälkeen entisellämme. Arvet jäävät, ja elämämme suunta saattaa muuttua pysyvästi. Meistä voi tulla muiden silmissä "koukeroisia" ja särkyneitä. Mutta Jumalan silmissä kyseessä on kaunis, nöyrtynyt sydän, joka on oppinut luottamaan kaikessa Luojaansa. 

Kauneus särkyneissä mutkissa

Meillä ihmisillä on usein taipumus hävetä omia murtumisen jälkiämme. Me yritämme peitellä arpiamme ja teeskennellä, että elämämme suora linja ei koskaan katkennutkaan.

Me pelkäämme, että jos muut näkevät meidän taipuneen tai muuttaneen suuntaamme, meidät tuomitaan heikoiksi.

Mutta Aavasaksan laella, ruskan värittämän varvikon keskellä ajattelin jotain vapauttavaa: Jumala ei etsi täydellisen suoria ja virheettömiä suorituksia.

Hän ei hylkää puuta siksi, että sen latva katkesi. Päinvastoin, juuri noissa sitkeissä mutkissa ja alaspäin kääntyneissä oksissa näkyy elämän ihme. Arvet eivät kerro epäonnistumisesta, vaan siitä, että Jumalan armo on vahvistanut meidät kohdasta joka kerran oli kaikkein heikoin.

Astuminen sumuun ja luottamuksen sillalle

Kun jatkoin matkaani eteenpäin, polku johdatti minut harmaantuneelle sillalle. Sen molemmin puolin levittäytyi karu kivikko, joka muistutti maan muinaisista mullistuksista.

Maisema verhoutui sankkaan, valkoiseen sumuun. Se vei näkyvyyden niin, etten nähnyt sillalta enää muutamaa askelta pidemmälle.

Siinä seisoessani, kivikon ja sumun keskellä, koin sydämessäni syvää rauhaa. Ajattelin miten juuri täällä, luonnon kauneuden ympäröimänä, sain kokea Herran puhuvan minulle nöyryydestä, joka voi olla myös suostumista siihen, ettei aina näe eteenpäin.

Onko niin että ylpeydessä sitä haluaa aina tietää kaiken, hallita huomista ja nähdä polun pään. Nöyryys voi näkyä siinäkin, että uskaltaa astua sumun keskelle luottaen siihen, että Jumala näkee silloinkin, kun omat silmämme eivät näe.

Kun kaikki ympärillä vaimeni ja arjen häly katosi, mieleeni nousivat Jeesuksen omat, lempeät sanat. Ne tuntuivat puhuvan suoraan sille väsyneelle ja suorittavalle osalle minussa, joka on niin kovin pitkään yrittänyt seistä vahvana omassa voimassaan:

´´Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni. Näin te löydätte levon sielullenne, sillä minun ikeeni on sopiva ja minun kuormani on kevyt.

Se oli kuin kutsu riisua viimeisetkin ylpeyden rippeet. Sumun keskellä minun ei tarvinnut esittää vahvaa. Minun tarvitsi vain pysähtyä, kuunnella ja antaa sieluni levätä siinä totuudessa, että minusta pidetään huolta.

Rakas Taivaallinen Isä. Kiitos tästä hetkestä Aavasaksan luonnon keskellä. Kiitos näistä puista, joiden kautta sain pysähtyä kuuntelemaan mitä haluat sanoa nöyryydestä kauniilla tavalla. Anna minulle nöyrä sydän. Riisu minusta kaikki salainen ylpeys ja halu pärjätä omassa voimassani. Kun elämän kuormat painavat, auta minua taipumaan sinun tahtosi alle, luottamaan sinun viisauteesi ja näkökykyysi. Kiitos että saan luottaa sinun armoosi ja johdatukseesi elämäni poluilla. Aamen.